Hauskaa Yoloa!

Kämppäkavereista Herttaisin

Nään sun sieluun.

Purrnau!

Mä olen Hertta, jengitaustainen elämäm koululainen Huittisten suunnilta. Muutin Pääkaupunkiseudun Eläinsuojeluyhdistykseltä blogityypin kämppikseksi 1.marraskuuta - ja koska meillä tuli juuri kolme viikkoa yhdessäoloa täyteen, on munkin korkea aika vähän esittäytyä.

Mysteeriksi jääneen, mutta takuulla hurjan taustani vuoksi oikeaa ikääni ei tiedetä, mutta arvelivat sen heiluvan 3-5 vuoden paikkeilla. Vaikka suhtaudunkin kaikkeen (paitsi imuriin!) aikuisen järkevästi, oli tuo kolmen viikon takainen muutto aika stressaavaa - tasan kaksi viikkoa siinä ehti vierähtää, ennen kuin diilasin kohtaloni tuon huithapelin huomassa ja änkesin samaan sänkyyn yöksi. Eikä se edes ajanut mua pois, vaikka aluksi vähän mutisikin.

Luonteeltani mä olen nimeni mukaisesti oikein herttainen, Tyypin mukaan varsinainen sarjahurmaaja sille päälle sattuessani. Mielipuuhaani on sapuskan kerjääminen (ja kärkkyminen, koska aina siltä putoaa jotain!), sängyllä mönkiminen sekä ikkunalaudalla pönöttäminen lähikapakan asiakaskunnan örvellystä seuraten. Rikossarjojen katsominen sohvalla on myös jees, koska silloin Tyyppi rapsuttaa ihan robottina jopa tunnin putkeen.

Lyhyestä virsi kaunis, koska Tyypillä on käsi kipeenä. Ja se on muuten ihan mahdoton spämmäämään mun nassua Instagramiin, että mua voi mennä ihailemaan sinne!

Nyt ollaan jännän äärellä

Onko kukaan muu koskaan miettinyt, kuinka jännä juttu ovisilmä on? Peukalonpään kokoinen reikä ovessa, josta kurkatessa avautuu kokonainen uusi maailma.

Rappukäytävä. Ja rappukäytävässä vasta tapahtuukin. Kun malttaa aikansa tiirailla, voi nähdä vaikkapa naapurin, naapurin söpön koiran, imurin vittuuntuneen siivoojan jatkeena tai hyvällä lykyllä jopa sen keskikaljasankarin, joka vinguttaa naapurin tätiä kuin Visaa konsanaan harva se yö.

Jos tuuri käy, voi ovisilmästä päästä myös todistamaan oman äitinsä henkistä kamppailua, kun se miettii soittaako kohteliaasti ovikelloa vai paukatako omilla avaimillaan sisään. Lähes aina se valitsee jälkimmäisen, koska jotkut äitijutut vaan menee niin.

Yleensä ovisilmästä on turvallista seurata anonyymisti rappukäytävän melskettä, mutta parina viime päivänä on naapurin koira selkeästi aavistellut jotain. Eilen se katsoi suoraan muhun. Uhkaavasti. Kuumotti niin, että siirryin keittiöön polttamaan kananmunan paistinpannuun. Siellä se lepää edelleen liedellä Teflon® Select -pinnoitteeseen takertuneena, koska toistaiseksi mulle ei ole vielä siunaantunut motivaatiota raaputella sitä irti.

Ovisilmän lisäksi myös inspiraatio on ihan tolkuttoman jännä juttu. Sitä voi saada niin musiikista, kuin vaikkapa internetin kissavideoista. Loputon lista, jossa kukin taaplaa tyylillään. Eikä siinä ole mitään väärää, vaikka inspiroituisi niinkin hassusta asiasta kuin reiästä ovessa.

Ei se kuitenkaan ihan mikä tahansa reikä oo. Tosin kuvaa siitä on kyllä ihan mahdoton saada.

Kutsu mua alfanaaraaks

Lady Laamatar, joka tunnetusti inhoaa vähän kaikkea ja kaikkia, tykkää vastoin kaikkia odotuksia #kutsumua -kampanjasta – ideahan on vallan hauska ja somejoukon voima vertaansa vailla. Kyllä nyt on helvetti jäätynyt, luistelkaapa menemään.

Vaikka kiusaamista ja ihmisten yleistä sikamaisuutta saadaan tuskin koskaan kitkettyä, toivon ja uskon kampanjan avaavan edes muutamat silmäparit – oli kyse sitten järjestelmällisen kiusaamisen lopettamisesta, siihen puuttumisesta tai oman ulosantinsa miettimisestä. Hyvä tarkoitus saakin mut katsomaan vähän vinoon haasteen vihaajia, jotka määkivät somemylläkkään tuohtuneina huomiohuoraamisesta sekä sädekehän puunaamisesta. Ihmisiä on toki moneen junaan egoboostaajista vilpittömästi empaattisiin, mutta mä en henkilökohtaisesti saa minkäänlaista erektiota siitä, että haluan ja vaadin kanssaeläjiäni kohdeltavan nätisti. Siitä toki saan, että pääsen haasteen muodossa näyttämään virtuaalista persettä keskisormea mua rääkänneille valopäille.

Olkaa niin hyvät, ja tunkekaa Piisamirottamaiset "ei se mitään auta" -asenteenne tulikuumalla hiilihangolla syvälle perseeseenne. Alentunut kynnys kertoa kiusaamisesta, tuki ja kannustus ovat mun silmiin yksinomaan positiivisia seikkoja – puhumattakaan siitä, että kukin tahollaan voi ottaa tilaisuudesta vaarin, ja pohtia pitkään ja intensiivisesti omaa käytöstään.

Ja nyt sit huumoria hei.

Pihalla, skutalla, tutkalla, kuistilla, hukassa jne.

Mä en kerta kaikkiaan osaa selittää, mistä tässä mun epävirallisessa tauossa on ollut kyse. "Hups" kiteyttää varmaan kaiken.

Ei sillä, ettenkö mä olisi tällä välin mitään tehnyt. Vietin sentään railakkaan riitaisan juhannuksen, laskin persmäkeä pitkin Norjan huikeita vaaroja, liftasin +500km, heitin perin rappiollisen laivareissun Maarianhaminaan (ja iskin puoliruotsalaisen hevarin lauseella "haluutsä lähtee vetään mun kaa horisontaalisen ambition vertikaalista simulointia", eh?), hengailin pariinkin otteeseen "jatkoilla" Jorvin sairaalassa, törmäsin 9000 promillen humalassa polkupyörällä jänikseen, söin tuhottomasti antibiootteja, surin enon kuolemaa, otin reteällä asenteella loparit duunista ja kahta viikkoa myöhemmin palasin häntä koipien välissä vinkumaan työpaikkaani takaisin. Ja niin edelleen.

Et silleen. Kuva liittyy.

Seuraavaksi puolinuhjuisen humalatilan deeppiäkin deepimmät pohdinnat: 

Illuusion onnellisuudesta voi luoda siten, että heittää aivot narikkaan, korkin roskiin ja antaa elämän vaan tulla. Ja ne kovimmat jätkät ei anna vittuakaan sille, vaikka se tulisikin varoittamatta suoraan naamalle.

Elämä on ihan hassua. Palaillaan asiaan, kunhan vain saan organisoitua tästä hullunmyllystä jäljelle jääneet vähäiset aivosoluni. Sitä odotellessa aion opetella pelaamaan guitar heroa expertillä. ":D"

Rakkaudesta kirjoittamiseen

Journalismikoulutuksen etukäteisnäyttötehtävän motivaatiokirje sai mut heti aamutuimaan pohtimaan suhdettani kieleen ja kirjoittamiseen. Miksi ja miten tähän ollaan tultu?

Vanhojen arvioiden selaaminen avasi silmäni siihen, että verbaalinen lahjakkuus on ollut mussa vallitsevaa aina. Jo päiväkotiajoista asti on kielellistä ilmaisuani kuvattu sanoilla "rikas" ja "värikäs". Olin kova mimmi kuuntelemaan erilaisia satuja ja tarinoita, jotka heijastuivat lennokkaisiin ja luoviin leikkeihini. Mielikuvitukseni oli jo tuolloin aivan oma maailmansa, jonne muilla ei ollut asiaa.

Jenny leikkii usein yksikseen, koska ryhmässä ei ole toista lasta, joka pystyisi Jennyn tavoin eläytymään sadun maailmaan - yhteisleikistä tulee helposti tönimistä ja tuuppimista, kun kaveri ei leikikään Jennyn mielikuvituksen mukaan. - Päivähoidon arvio

Heti ensimmäisestä luokasta asti oli selvää, että äidinkieli on - ja tulee olemaan - osaamisalueistani vahvin. Nousukiito alkoi heti ensimmäisistä kömpelösti tavutetuista sananparsista ja eipä aikaakaan, kun lukemisesta tulikin tärkeä harrastus ja ajanviettotapa. Kirjojen maailman innoittamana olinkin ala-asteen luokanopettajan mukaan varsinainen satutäti viihdyttävine tarinoineni, jotka kertoivat lievästi misantrooppisessa ulosannissani lähinnä eläimistä ja luonnosta.

Kahdentoista vanhana alkoi kirjoittamiseni samaan jo vakavasti otettavan harrastuksen sävyjä liittyessäni erääseen foorumipohjaiseen roolipeliin. Vaikka pelattavat olivatkin susia, kehitin hahmoni pitkälti omaan persoonaani ja tunteisiini nojaten. Yhdessä nettituttavani Tiinan kanssa loimme katkeransuloisen tarinan susiparista nimeltä Riga ja Lucas, ja vuosien varrella kevyesti aloitettu pelaaminen syventyi pitkäksi ja vaiherikkaaksi kahden sukupolven tarinaksi. 

No johan nyt oli. Ilmeettömät, mustareunaiset silmät kapenivat entisestään suurikokoisen suden kulmien kohotessa kysyvästi ja riutuneita kasvoja koristava häijy virne leveni entisestään tuon silmäillessä muukalaista ylimielisesti korkeuksistaan. Uroksen silmissä nartulla näytti olevan muutama mutteri enemmän kuin hukassa. Mitäs väänteli naamaansa kuin mikäkin palikka. Etäisen huvittuneesti tuo yskähti toisen kommunikointiyrityksille ravistellen sitten kuin säälien päätään. 

- Ei irtoa, vai? hopeaturkki tokaisi päin naamaa muka pahoittelevaan sävyyn. Virne tuon kasvoilla muuttui ymmärtäväistä jäljitteleväksi uroksen kallistaessa päätään. Kuin kokeillen tuo otti vielä pari suurieleistä, tarkoituksellisen hidasta askelta kohti harmahtavaturkkista seuraten huolellisesti toisen ruumiinkieltä. 

Säälittävää. Vieraan olemus oli tosiaankin omiaan yllyttämään jo valmiiksi häijyä sutta. Nyt jo miltei tungettelevan lähelle päästyään siristi Whisper kullankeltaisia silmiään tarkoituksenaan ärsyttää ja häiritä toista läpitunkevalla tuijotuksellaan. Suu avautui uroksen lipaistessa nopeasti kuivunutta verta suupieliltään ja uhkaava hymy paljasti jälleen väläyksen valkeista hampaista. 

- Ihme retiisi, kyllä sulla äsken itekseen juttu luisti, Whisper tokaisi muka ystävälliseen sävyyn siirtäen painoaan tyynesti toiselle etutassulleen. Sanojensa päätteeksi viirusilmä naurahti odottamattoman kovaa, saaden aikaan miltei kauhuelokuvamaisen efektin naurun kaikuessa kolkosti muuten äänettömässä rakennuksessa. - Pelitystä vuodelta 2008

Roolipelaamisen ohessa kirjoitustyylini kehittymiseen vaikutti suuresti sen aikainen idolini, Harry Potter -fanfictionia kirjoittava Zsanya. Tällöin tyylisuuntani muuttui hieman aiempaa yksityiskohtaisemmaksi ja melankolisemmaksi, joka upposi kuin veitsi voihin yläasteen äidinkielenopettajaamme. Peruskoulun päättäessäni tulinkin luvanneeksi, että raivaan tieni kirjailijaksi vaikka kynsin ja hampain.

Luovan tarinoinnin lisäksi mielipide- ja asiatekstit ovat aina olleet mulle helppoa kauraa. Mä en koe vaikeaksi perustella omaa arvomaailmaani tai mielipiteitäni, vaikka ne kuinka sotisivatkin vallitsevia asenteita vastaan. Mututuntumalla mä en kuitenkaan käyskentele, vaan etsin tarvittaessa väitteideni tueksi raudanlujaa ja todistettua faktaa. Mielipideteksteissä harrastan surutta silkkaa provokaatiota ja toisinaan jopa sarkasmin sävyttämää trollailua, joka on loppujen lopuksi yllättävän vapauttavaa tärkeiksi kokemieni aiheiden kohdalla.

Mitä kirjoittaminen sitten mulle näin henkilökohtaisesti merkitsee? Se on tapa rentoutua, purkaa ajatuksia, päästellä paineita. Kirjoittaminen valtaa mielen kokonaisvaltaisesti, irrottaa arjesta. Sitä fiilistä ei pysty edes sanoin kuvailemaan, kun uppoutuu elämään täysin omassa maailmassaan, jossa rajana ei ole edes taivas - silloin on helppoa antaa mennä, antaa lentää. 

Jumaliste, että mää diggaan kirjoittaa.

Huumoriblogista muotiblogiksi ja ensimmäinen asupostaus

Oon jo pitkään funtsinu muokata Oh dearia muodikkaampaan suuntaan. Seuraa karu fakta; huumori- ja mielipideblogit ovat kaikessa tyylittömyydessään niin last season. Muutoksen aika on siis koittanut.

"Oh dear, it's a llama" on nykyään muotiblogi.

Introtaan sen verran, että mä olen aina suhtautunut intohimoisesti muotiin. Vaikka mä ajoittain kiroankin merimiesmäisesti vaatekaappini hervotonta henkarihelvettiä ja itken vaatekriisin keskellä aamut läpeensä, on kaikki kärsimys sen arvoista saadessani hypisteltäväksi ja päälle puettavaksi kauniin värisen tai nätisti leikatun kankaanpalan. Rakkauteni blogin uutta teemaa kohtaan takaa siis sen, että julkaisen vähintäänkin asupostauksen joka päivä!

Tänään mä päätin vapaapäiväni kunniaksi pukeutua oikein parhaimpiini ja tekaista ensimmäisen "päivän asu" -postaukseni. Yllä olevassa kuvassa näette tyylikkään asukokonaisuuteni, jossa hipsin hienostuneesti lähikauppaan.

Feikkinahkatakki on tietysti Onlysta, huppari jonkun muun(?!), paita ja "aidot" Ray-Ban aurinkolasit Thaimaan markkinoilta, verkkarit Stadiumin alennusmyynneistä, huivi randomista kojusta Hangon regatasta ja söpön vaaleanpunaiset tyttöreinot mistäs muualtakaan kuin Prisman alelaarista. Asuni viimeistelin mustalla labradorinnoutajalla, joka tosin likaantui ulkosalla alle nanosekunnissa.

Kaupassa kenkäni keräsivät paljon ihailevia katseita, alla siis vähän parempi kuva:

Kevyesti on hyvä aloittaa, nähdään huomisen asun merkeissä! :) <3:llä Jenny

Tasa-arvoinen avioliittolaki on homojen hommaa

Näin alkuun haluan korostaa, että mä olen henkeen ja vereen valkoinen, lihaa syövä heteronainen. Koskaan en ole edes kännipäissäni saman sukupuolen edustajaan kajonnut, ja koen tietysti vähemmänkin esteettisen miesvartalon hekumallista ampiaisvyötäröä ja tissiparia viehättävämpänä. Olen 100 % hetero. Tunti turpaan tauotta sille, joka muuta kehtaa väittää.

Mitä tasa-arvoiseen avioliittolakiin tulee, en pysty pienessä ja ahtaassa mielessäni edes käsittämään tätä joka tuutista pursuavaa homojen propagandaa, jota myös homosaatioksi kutsutaan. Mielestäni rekisteröidyn parisuhteen tulisi takakontin tuuppaajille riittää. Jo pelkkä ajatuskin siitä, että mokomat alempiarvoiset nakki- ja lettukestitsijät jakaisivat meille normaaleille ihmisille kuuluvat oikeudet, saa punttini tutisemaan pelosta. Miten itseään suvaitseviksi kutsuvat ituhipit eivät tänä herran vuonna 2011+3 tajua sitä, että homous on luonnotonta, syntiä ja ennen kaikkea ällöttävää? En vaan voi olla ajattelematta sitä, mitä ne makuuhuoneessaan tekevät.

Kyllä ihan oksettaa ajatella, että pian samaa sukupuolta olevilla pareilla voi olla jo samat juridiset oikeudet, sama sukunimi ja ennen kaikkea lapsia. Lapsi tarvitsee isän ja äidin, eivätkä homot tunne kuin saman sukupuolen edustajia. Homot eivät myöskään pysty hankkimaan luonnollisesti lapsia, joten täten adoptio-oikeus on syytäkin evätä. Raudanluja argumenttini ei kuitenkaan ole ristiriidassa hedelmöityshoitojen tai adoptiota hakevien heteroparien suhteen, sillä he sentään ovat normaaleja. Ja sitä paitsi, lapsen kehityshän voi vaikka dramaattisesti häiriintyä, mikäli viattomien silmien eteen eksyy näky kahdesta isukista harrastamassa kikkelimiekkailua!

Sukupuolineutraalissa avioliitossa pelottaa, kauhistuttaa ja kuvottaa myös se, että heteroavioliitot menettävät merkityksensä ja arvonsa. Mitä sitten tapahtuu meidän Johanna Tukiaisen tyyliin elävien, mutta silti normaalien ihmisten hetken mielijohteesta solmituille parin kuukauden avioliitoille?!

Suvaitsevaisuus on tässä se, joka on mennyt mailikaupalla liian pitkälle. Kyllä se nyt vaan on niin, että mikäli tasa-arvoinen avioliittolaki menee läpi, haluavat vähemmistöt seuraavaksi naimisiin lemmikkieläintensä kanssa. Eipä aikaakaan, kun "vuf" on jo uusi "tahdon"!!!

Te kaikki muut 100 % heterot, taistelkaamme yhdessä homosaatiota vastaan!

. . .

Terve teille, joilla meni sarkasmin sävyttämä provosointipläjäys ohi. Tosielämässä allekirjoittanut on tasa-arvoisen avioliittolain kannalla, sillä päteviä argumentteja lakialoitetta vastaan ei ole. Eikä mua henkilökohtaisesti voisi vähempää kiinnostaa kuka kenenkin kanssa kähisee, kunhan vain kyse on molemminpuolisesta suostumuksesta kahden päätöksentekoon kykenevän ihmisen välillä.

Sen sijaan tuomitsen ahdasmielisyyteen kiedotun konservatiivisuuden sekä pörröisten käsirautojen käytön. Ei ole nippusiteiden voittanutta.

Ällöö.

Voi juku mikä lauantai

Täten ilmoitan, että mä myllään tätä blogia nyt ihan huolella. Hyvät uutiset ovat ne, että blogiarkistossa pystyy taas liikkumaan ilman sivun päivittymistä (mä en tajua miten mä edes sain sen koodin rikki...), sisältö on leveydeltään symmetrisempi ja postauksien alalaidasta pääsee nykyään ruksittelemaan jotain tyhmää toimintohässäkkää. Lisäksi jatkossa meinaan porskuttaa yhdellä kuvakoolla (ihan tosissani yritän tyytyä näihin leveyksiin!) ja koittaa muutenkin panostaa visuaalisuuteen edes snadisti enemmän.

Vastapainoksi mulla on toki myös huonoja uutisia. Vanhojen postausten luettavuus saattaa tulla vähän kärsimään mitä kuviin tulee, sillä mä olen ihan liian laiska käyttämään koko settiä uudelleen kuvanmuokkausohjelman läpi. Onneks tää ei oo sentään kuvapainotteinen blogi, muuten oisin lirissä.

Hyvityksenä tästä paskanjauhamisesta julkaisen erittäin arkaluontoisen kuvan mun varpaista:

Nykynuoren puheenvuoro

❝  Voi käytöstavattomat nykynuoret sentään! ❞

Todistin taannoin duunissa tilannetta, jossa kassajonossa vanhempi pariskunta kauhisteli takanaan vuoroaan odottavien, noin 15-vuotiaiden pojankloppien ("nykynuorten") käytöstä. Itsehän en poikien tirskumisesta häiriintynyt, mutta suivaannuin toki sitäkin enemmän käytöstapojen suoranaisesta puuttumisesta - tämän vanhemman polven haahkaparin kohdalla, tietysti. Seuraavana vuorossa olleet pojat sen sijaan kyllä tervehtivät ja kiittivät, murjaisivatpa vielä parit vitsitkin työpäivääni piristämään.

Löyhää huumoriarvoa tilanteelle antoi se, että monet nuorten käytöksestä valittavat (useimmiten keski-ikäiset ja siitä ylöspäin) ovat itse jo pelkkänä ikäryhmänä jokaisen asiakaspalvelijan painajainen mitä huikeisiin empiirisiin tutkimustuloksiini tulee. Pahimmatkin kendojonnet ja -pissikset saa kyllä kiittämään, mutta auta armias kun tiskille liihottaa yli neljän kympin hujahtanut matami koinsyömässä turkiksessaan - ääni kyllä riittää tilauksen lausumiseen, muttei missään nimessä sen pidemmälle. Että nykymummot ja -papat hei, opetettiinko niitä käytöstapoja ollenkaan silloin muutama vuosikymmen sitten?

Vaikka mä olen muutaman ns. pullamössöpenskan tavannutkin, en käsitä ainaista vonkumista nykynuorten huonokäytöksisyydestä ja turmeltuneisuudesta. Että niin, ei sitä muutama vuosikymmen sitten todellakaan maisteltu pirtua alaikäisenä, heitetty norttia huuleen tai lemmitty juhannusyönä pilkkopimeässä navettaa vasten! Ehei, siihen aikaan hiihdettiin parikyt kilsaa kouluun sudet kannoilla ja vapaa-aikana katseltiin, kuinka perunat jäätyivät kyökin nurkassa! Ja kyllä käpylehmiä väsäiltiin hirsien veisatessa, eihän tuohon aikaan mitään älyluureja ollut!

On aika diilata sen faktan kanssa, että teinit uhmaavat ja rellestävät sukupolvesta toiseen. Nykytilanteen voisi jopa katsoa entistä paremmaksi, sillä nuoret tuntuvat suosivan kouluttautumista aiempaa enemmän, lapset hankitaan vanhempina ja alkoholinkäyttö on sitten viime kuuleman laskussa. Nykyaika medioineen tarjoaa myös vanhemmille lohta ja hummeria suorastaan tuputtamalla tietoa lasten kasvatuksesta ja kehittymisestä. Kun vielä kupeidensa hedelmää kouliessaan muistaisivat, että jokaisella meistä on pahimmassa teinikriiseilyssään oma uhmansa, kapinansa ja halu seikkailla - ja tulee olemaan yhä uudelleen sukupolvesta toiseen.

P.S Onks kukaan muu huomannut, että aivot jämähtää offline-tilaan koko loppupäiväksi päikkäreiden jälkeen?! Tää teksti lievästi sanottuna rönsyää.

Onneksi meillä ysärilapsilla oli sentään rakentavaa tekemistä.

Selittelyn makua

Pidän taas tovin breikkiä kirjoittamisesta, koska mun päähän ei tällä hetkellä mahdu muuta kuin kielioppisääntöjä ja kriiseilyä yhteishausta. Mä niin meinaan ängetä itseni opiskelemaan journalismia ja tehdä tulevaisuudessa tekstin suoltamisesta pätäkkää, piste!

Aivan varmasti syön kirjaimellisesti pääni, ellen mä taas syksyllä opiskele. Pari hassua kuukautta niin mulla tulee täyteen kaksi vuotta pikaruokaduunia – ja ai saatana, että se raastaa ihan sisuskaluja myöten. Pään lisäksi mä alan hajoilla jo ihan fyysisesti, sillä nyt mulla oireilee jalkojen lisäksi myös selkä. Ei-toki-vituta.jpg.

Haasteita ja toiveita saa toki nakata kera kurkipotkun, sillä jo pelkästään uuden kommentin bongaaminen on mulle suorastaan ekstaasia. Ja enköhän mä piakoin provosoidu tarpeeksi hakkaamaan bloggerin tekstikenttään nyt pinnalla olevista aiheista (tasa-arvoinen avioliittolaki, kannabiksen dekriminalisointi ym.), siihen tapaan on tullut lärvikirjan chatissa tovereille puhistua!

Jees, palailemisiin!

"Se joka vitsaa säästää, lastaan vihaa."

Aihe, josta mä olen vääntänyt viimeiset pari päivää.

Mä en vaan pysty käsittämään, miten vielä vuonna 2014 voi porukka pitää perheväkivaltaa hyväksyttävänä. Monet tutkimukset ovat osoittaneet fyysiset rankaisukeinot lähinnä haitallisiksi ja tyystin hyödyttömiksi, mutta pinttyneet metodit ne sen kun jylläävät edelleen.

"Kyllä mää vaan kasvoin ihan normaaliksi peruspalleroksi, vaikka remmistä sainkin!" -länkytys on omiaan räjäyttämään mun aivot tuhannen turhautuneiksi sirpaleiksi. Lyhytnäköisempää ajattelutapaa saa hakea kissojen ja koirien kanssa, sillä tenavat eivät näin yllättäen ole samasta muotista valettuja. Toiset eivät korvaansa lotkauta, toiset provosoituvat ja riehuvat lisää, toiset traumatisoituvat ja oireilevat vielä aikuisinakin. Niin simppeliä, että oksat vesurilla pois.

Tukkapöllyt, luunapit ja läimäytykset ovat auktoriteetin väärinkäyttöä ja jokaisen lapsen tulisi voida luottaa siihen, ettei vanhempi käy missään tilanteessa käsiksi. Lisäksi koen fyysisen kurituksen rajat jokseenkin hämärinä, mikäli negatiiviset seuraukset voi aikuisten oikeasti kuitata liiallisella voimankäytöllä tai nuorella iällä. Juuh elikkäs, kyllä määkin rankaisen kanssaeläjiäni luunapeilla – silleen hellästi vaan, tietenkin!

Kyllä se vaan kertoo melko paljon kasvattajasta, mikäli mielikuvitus ei tosissaan yllä vitsaa pidemmälle. Rankaisutapoja kun on laaja kirjo muitakin, eikä pelolla luotu kunnioituksen irvikuva pitkälle kanna.

Loppuun vielä järisyttävä shokkiuutinen:

Väkivallaton kasvatus =/= vapaa kasvatus 

Tämä on julkinen asiakaspalaute

❝  Minua on nyt kohdeltu väärin, JAKAKAA!!!  ❞

Voi juku ja helvetti sentään, että mua ottaa päähän palautteiden antaminen Iltalehden ja sosiaalisen median kautta.

Mää en kerta kaikkiaan tajua, mikä siinä on niin saatanan vaikeaa ottaa itse yritykseen yhteyttä mikäli lafkan toiminnasta on parit painavat sanat sanottavana. Nykypäivänä se kun on jopa niin helppoa, että raivonsa voi purkaa vaivatta yrityksen nettisivujen palautelomakkeeseen sen sijaan, että joutuisi muinaisaikojen tyyliin lompsimaan suoraan paikan päälle tai soittamaan. Mut hei, iltsikan ja somen avulla saa kato näpsäkästi huomiota!

Mä en varmasti ole ainoa, jonka pärstäkirjan etusivu pursuaa säännöllisin väliajoin katkeraa avautumista niin huonosta asiakaspalvelusta, sossusta, poliisista kuin epämuodostuneista karkeistakin. Kaikkia edellä mainittuja yhdistää traaginen tekstinpätkä yksipuolisella näkökulmalla höystettynä. Kommenttipuolella ihmiset ovat repineet pelihousunsa tuhannen riekaleiksi.

Sosiaalisessa mediassa nousee niin jumalattoman äkäseen massiivinen lynkkausmentaliteetti, etten mä tosiaankaan pidä palautteen antoa sitä kautta fiksuna. Yleensähän homma menee niin, että alta aikayksikön sitä on oksennettu ilmoille muutamat kunnianloukkaukset, asiaan kuulumattomien henkilöiden yhteystiedot ja vaikeasti luettava läjä tikkukirjaimia huutomerkeillä höystettynä. Mittavimmat some-mellakat päätyvätkin yleensä komeilemaan suoraan roskalehtien kirjaville etusivuille, jotta mahdollisimman moni muukin voisi vetää kokonaisen akkuporakoneen poikittain perseeseensä.

Tällä välillä mä hautaan kasvoni käsiini ja manaan keskenäni ihmisten typeryyttä. Itse en jaa mielipahaani traagisine sanavalintoineen omalla facebook-seinälläni, saati sitten kuvaa jok'ikistä vääryyttä Youtubeen. Mä ymmärrän sen, että eittämättä shokeeraavista paljastuksistani voi kärsiä myös viattomat osapuolet. Lisäksi yksipuolisista selonteoista ei voi koskaan olla varma, sillä liioittelun lisäksi saattavat taustalta löytyä myös muutamat valkoiset valheet.

Mä selvitän asiat suoraan. Eka nätisti, sitten rumasti.