Mähän muuten puren.
Otsikon kultaakin kalliimpi elämänohje ei vain uppoa paksuun
kallooni sitten millään. Olin mä sitten töissä tai vapaalla, on mulla paha tapa
suhtautua apuun torjuvasti ja kiukkuisesti. Mikään ei ole vaikeampaa kuin myöntää
itselleen, että tässä asiassa mä nyt en välttämättä pärjää yksin.
”Mä en tarvitse apua”-ajatusmalli on juurtunut mun
päähän niin tajuttoman syvälle, että mä valehtelematta työskentelen
kokopäiväisesti päästäkseni siitä eroon. Tätä nykyä mä osaan valtaosan ajasta käyttäytyä kuin normaalit ihmiset ja jopa pyytää apua, mutta aina toisinaan
onnistun kiihdyttämään itseni totaalisen yhteistyökyvyttömäksi riitapukariksi. Etenkin silloin,
kun ajattelen vainoharhaisesti mua aliarvioitavan.
Pidemmän päälle todella rassaavaa. Miten apua voi
oppia ottamaan vastaan ilman, että manaa päässään toisen vilpittömän
avuliaisuuden alimpaan helvettiin? Miksen mä vaan tyydy hymyilemään nätisti ja
kiittämään, vaan yllyn parhaimmassa tapauksessa uhoamaan kuin skini grillijonossa? Mistä tää käytös juontaa juurensa? Miksi mä en huonoimpina päivinä hyväksy muilta ihmisiltä edes yleistä ystävällisyyttä?
Ja loppuun; onko mulla kohtalotovereita? Vaikka mä olen viimeisen vuoden aikana oppinut hallitsemaan pään sisäistä elämääni roimasti paremmin, herää aina välilllä ajatus että mä oon sosiaalisen kanssakäymisen suhteen pikkusen pöpi
päästäni. Taidot on hallussa, mutta välillä vaistot vaan vie.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti